Pokémon Shield yhteenveto

Varautukaa romaaniin :)

Pokémon Sword ja Shield ovat yksi kiistanalaisimmista Pokémon-peleistä ja niiden onnistui jakaa Pokémon-fanikunta mojovasti kahtia. Mulla on tästä pelistä ihan hirveästi sanottavaa, mutta samaan aikaan mun on vaikea keksiä mitä sanoisin. Outoa, eikö? Näiden syiden takia mä olen työntänyt tämän postauksen tekoa eteenpäin, mutta nyt mä olen vihdoin päättänyt koittaa pukea ajatukseni valitsemastani Pokémon Shield-versiosta sanoiksi. Huomioikaa, että teksti sisältää suuria juonipaljastuksia, joten jos ette ole vielä kokeneet Galaria ja haluatte mennä sinne mahdollisimman tietämättömänä, kannattaa jättää tämän postauksen luku myöhempään. Sen pidemmittä puheitta, kokeillaan saanko mä mitään järkevää sanotuksi:

Galar-region ja sen Pokémonit

Jotta mun olisi helpompaa kirjoittaa tämä postaus (ja teidän ehkä helpompi lukeakin) koitan järjestää eri aiheet omien otsikoiden alle. Siispä ensimmäisenä maininta itse Galar-regionista, sekä sen kirjavasta taskuhirviövalikoimasta: Galar perustuu tottakai Iso-Britanniaan ja on mun kokemukseni perusteella onnistunut tuomaan Englannin hienosti esiin kaupungeissaan, musiikissaan ja pienissä yksityiskohdissa. Olen esim. kuullut, että eri teiden varsilla olevat katukyltit ovat tyyliltään ja väreiltään juuri sellaisia kuin Iso-Britanniassa, joten Game Freak on selvästi tehnyt kotiläksynsä luodessaan regionia. Tykkään Galar-regionista, mutta ei se mikään mun lemppari ole. Olisin toivonut sinne enemmän monimutkaisempia luolia (vaikka yleensä inhoan niitä koska eksyn :D) ja olisin toivonut kaupungeilta hieman enemmän. Ne näyttivät upeilta ja suurilta, mutta loppujen lopuksi esimerkiksi mielenkiintoiselta näyttävässä Hammerlockessa oli loppujen lopuksi tosi vähän nähtävää. Moniin taloihin ei päässyt sisälle, vaan ne kuuluivat vain koristeina taustaan. Se oli pieni pettymys. Olisin myös toivonut, että Galarin viimeinen luminen route olisi ollut paljon pidempi ja enemmän Victory Roadmainen, kun sellaista ei kerran varsinaisesti muuten saatu. Silti, tykkään Galarista ja mitä se tarjoaa.

Uudet 8. sukupolven Pokémonit ovat olleet suuri ilo ja mun onkin pitänyt puhua niistä tarkemmin jo ajat sitten. Galarin Pokémoneja saatiin mielestäni juuri oikea määrä, vaikka monet olisivat halunneet niitä enemmän. Aion kirjoittaa vielä tarkemman postauksen näistä uusista tulokkaista, mutta nyt sanon vain sen, että tykkään suurimmasta osasta Galarin tarjonnassa tosi paljon! Joukossa ei ole yhtäkään Pokémonia jota tulisesti vihaisin (paitsi ehkä Rillaboom, joka on mielestäni edelleen kauhea) ja sellaisiakin joista en niin paljon välitä on vain ehkä kymmenen kappaletta. Myös vanhojen poksujen Galar-formit ovat melkein kaikki sellaisia joista tykkään - niistäkin varmaan lisää toisessa postauksessa.

Tykkäsin myös Galarin Wild Areasta kovasti, vaikka jossain vaiheessa en ollut sen suurin ystävä. En ollut ikinä erityisen innostunut siitä, mutta päästyäni Wild Areaan pelissä ensimmäisen kerran, tykkäsinkin siitä kovasti. Sen jälkeen intoni tutkia paikkaa laski kuitenkin nopeasti, koska siellä oli loppujen lopuksi tosi vähän tekemistä ja nähtävää. En myöskään tykkää kauheasti uudesta Camping-systeemistä, vaikka luulin nimenomaan tulevani rakastamaan Pokémonien kanssa leikkimistä ja kokkaamista. Jokin siinäkin on vaan tylsää. Tällä hetkellä olen kuitenkin noussut taas pitämään Wild Areasta, koska koitan täyttää Pokedexiäni ja sen yhteydessä Wild Areassa on tosi kiva pyöriä. Ei se mitään mahtavaa ole, mutta lukuisten Pokémonien metsästäminen yhdellä suurella alueella on ollut kivaa. :)

Mulla ei ole Nintendon maksullista onlinea käytössä, mikä laskee Wild Arean hienoutta ja toimivuutta varmasti jonkin verran. Varsinkin Max Raid Battleissa, jotka ovat ihan mahdottomia, koska NPC-kouluttajat ovat aivan susisurkeita auttamaan niissä. En saanut ikinä itselleni Gigantamax-Snorlaxia, vaikka yritin otella sitä vastaan varmaan kymmeniä kertoja. :( Tämä johtui siitä, että ne olivat jostain syystä joka ikinen kerta viiden tähden poksuja, eikä NPC-kouluttajista ollut mitään hyötyä kun ne vain kuolivat muutaman vuoron kuluttua. Tämä ei kuitenkaan ole tietenkään pelin vika, vaan mun köyhyyteni, joten en syytä peliä siitä. :D

Hahmot (salipäälliköt, professorit, rivalit)

Puhuin Galarin saliotteluista jo jonkin verran aikaisemmassa alkufiilistely-postauksessani, mutta en tainnut vielä sanoa itse salipäälliköistä mitään. Ei mulla niistä kauheasti sanottavaa kyllä olekaan, paitsi että tykkän heistä kovasti. Tosi monilla heistä olivat tosi hienot designit ja tykkäsin myös siitä, että jollain lailla salipäälliköt tuntuivat "tutuimmilta" kuin yleensä Pokémon-peleissä. Meinaan monesti he vain seisovat saleissaan, ottelevat pelaajan kanssa, eikä heitä sen jälkeen enää nähdä. Galarissa monet heistä kuitenkin tuntuivat näkyvän siellä täällä tai saivat edes pienen oman esittelytapaamisen ennen itse saliottelua ja salille menoa. Tykkäsin myös Leonista Championina, vaikkakin lähinnä huvittuneessa mielessä. En pystynyt ikinä ottamaan hänen naurettavaa asuaan tai jatkuvaa poseeraamista tosissani, mutta se ei kuitenkaan haitannut, vaan sopi hänen hahmolleen loistavasti. :D Tykkäsin myös miten hyvin Leon otti häviön mua vastaan Pokémonliigassa, koska alun perin olin ajatellut hänen suuttuvan tai masentuvan kuin Hop-parka. Mutta miksi oi miksi me ei saatu hänen viittaansa? :D

Galarin professori Magnolia on tylsääkin tylsempi turha täti, mutta sekään ei haitannut, sillä tavallaan hänen ei ollut tarkoituskaan olla isossa roolissa. Sen sijaan professorin rooliin astui kirjaimellisesti hänen tyttäretyttärensä Sonia, jonka kruunaus viralliseksi proffaksi pelin loppupuolella oli musta loistava yksityiskohta. Sonialla ei ollut mikään maailman suurin rooli, mutta tykkäsin hänen hahmostaan ja varsinkin siitä, että hän oli aikoinaan Leonin rivali. Leon ja Sonia tuntuvat heijastavan sen takia mua ja Hopia, koska musta tuli Champion ja Hopista professori. :)

Hopista puheen ollen huh-huh miten mä rakastuin hänen hahmoonsa pelin aikana! Pelkäsin Hopin olevan tylsä geneerinen happy-go-luckymainen rivali kuten Hau Moonissa, mutta Hop oli jotain ihan muuta! Olen huomannut monien vihaavan häntä, mutta mun mielestä hän on yksi lempirivaleitani kaikista Pokémon-peleistä. Alkuun Hop oli hivenen ärsyttävä ja liian innokas kaikkea kohtaan, varsinkin kertomaan mulle tyyppivahvuuksista :D, mutta hävittyään ottelussa Bedelle, Hopin itsetunto laski ja hänen luonteensa muuttui hieman. Hop vaihtoi aina ensimmäisenä tiimissään olevan Wooloon pois ja kokeili otellua mua vastaan uudella tiimillä, vaihdellen Pokémoneja ja yrittäen keksiä miten voittaa. Lopulta saatuaan itsetuntonsa takaisin pelin loppua kohti, hän palautti Wooloon tiimiinsä ja pysyi tiimivalinnassaan loppuun asti. Pokémonien vaihtelu kuvasi selvästi Hopin epäluottamusta itseensä ja valintoihinsa.

Ihana nähdä rivali, jolle on annettu kunnollista hahmonkehitystä ja joka oppii virheistään. Tämän arkin ansiosta Hop on myös ensimmäinen ja ainoa rivali, jonka voittamisesta olen tuntenut syyllisyyttä ja jopa mietin pystyisikö häntä vastaan häviämään tahallaan. Näin ei kuitenkaan voi tehdä, vaan Hopin kohtaloksi jäi jäädä kakkoseksi, sekä vaihtaa Champion-unelmansa Pokémonien tutkimiseen. Tykkäsin tosi kovasti siitä, että peli antoi rivalille täysin uuden tavoitteen, kun Hop viimein tajusi ettei voi voittaa mua. Ja tykkäsin myös siitä, että Hopin epävarmuus ja kehitys jatkui postgameen saakka, eikä sitä vain unohdettu saman tien kun peli oli ohi. Toki koko tähän kehitysarkkiin olisi voinut syventyä vielä paljon enemmänkin, mutta tämä on Pokémonille jo iso askel siinä mielessä, että heidän hahmonsa alkavat ylipäätään tuntua vihdoin ja viimein "aidoilta" omilla rikkailla luonteillaan. Toivottavasti tämä vain paranee tulevissa peleissä.

Hopin lisäksi saimme myös kaksi ihan erilaista rivalia: Beden ja Marnien. Tykkäsin molemmista tosi paljon koko pelin aikana, mutta toivoin niin kovasti, että heidän tarinoihinsa oltaisiin myös syvennytty paljon lujemmin. Marnieta tuskin näki pelin alkupäässä ja myöhemminkin hän oli tekemisissä pelaajan kanssa oikeastaan aika vähän. Olisin halunnut nähdä Marnieta ja hänen suhteitaan Team Yelliin ja isoveljeensä Piersiin paljon enemmän. Bede oli vihdoin ja viimein "ilkeä" rivali, jota Pokémonfanit ovat toivoneet jo ties kuinka monta vuotta. Tykkäsin Bedestä Marnieta enemmän, vaikka häntäkin olisi pitänyt mielestäni nähdä paaaaaljon enemmän. Rakastin Beden kehitysarkkia häijystä yksinäisestä orvosta Keijusalin päälliköksi (Opalin ja Beden kohtaaminen on parasta mitä olen ikinä nähnyt), sekä varsinkin sitä, että hänet oikeasti mentiin ja hyllytettiin ulos Galarin liigasta. Asioilla on seuraamuksia? Mahtavaa! Kuitenkin, tämä takia Bede katosi pelistä pitkäksi aikaa, eikä häntä nähty kuin vasta liigassa.

Musta tuntuu että kaikki nämä kolme rivalia on tehty niin, että heille annetiin mainiot potentiaaliset kehitystarinat, joihin hahmot kuitenkin vain dipattiin pienesti, sen sijaan että heidät oltaisiin upotettu tarinoihin kokonaan, minkä seurauksena he jäivät hieman turhan mauttomiksi ja liikaa taustalle. Bedenkin taustasta saa eniten tietoa, kun lukee hänen liigakorttinsa, sen sijaan että asiasta mainittaisiin äänekkäästi pelissä. Tavallaan siinä on jotain kivaakin, mutta samalla taas jäin kaipaamaan rivaleilta ja heidän tarinoiltaan enemmmän. Kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta nämä kolme ovat yhdet lempirivaleitani kaikista Pokémon-peleistä ja saipa jokainen tosi upean ottelumusiikinkin jos ei muuta. :D Niin, ja musta oli hienoa että jokainen rivali sai jotain omaa tekemistä sen jälkeen kun musta tuli Champion. Bede ja Marnie ryhtyivät salipäälliköiksi ja Hopista tuli professorin oppilas. Tämä loi sellaista tuntua, että pelin maailma jäi elämään, eikä vain sammunut lopputekstien jälkeen. Hahmoilla on historiaa toistensa kanssa ja nyt myös tulevaisuus. Loistavaa!

Juoni ja pahikset

Sitten mennään aiheeseen, joka teki Shieldistä harmillisen huonon: pelin juoni. Pokémon-peleissä on aina ollut hyvin vaihtelevat juonet - osa on todella onnistuneita, osa taas ihan liian suurreellisia ja outoja. Tietyllä tavalla juoni ei ole kuitenkaan pääosassa Pokémoneissa, vaan salien päihittäminen ja nouseminen Pokémonmestariksi. Silti, hyvä juoni voi pelastaa kehnomman pelin ja huono juoni litata potentiaalisen. Pokémon Shieldin juoni oli mielestäni... aika mitäänsanomaton. Team Yell ei ollut koskaan mikään uhka, eikä ehkä ollut tarkoituskaan olla, mutta heissä olisi riittänyt rutkasti parannettavaa. Mä tykkäsin tosi paljon siitä, ettei pelissä ollutkaan mitään varsinaista pahistiimiä, vaan pelin pahisryhmä oli vain Marnien huonotapaisia kannatusjoukkoja, jotka Piers oli käskenyt auttamaan häntä liigassa. Olisin kuitenkin toivonut Yelliltä vähän enemmän. Ehkä esimerkiksi lukittuun Spikemuthiin olisi pitänytkin murtautua jotain maanalaista viemäriverkostoa pitkin, joka olisi ollut tavallaan Team Yellin tukikohta - sellainen mitä Pokémon-pelissä pahiksilla aina on ollut. Ei se olisi kamalasti mitään muuttanut, mutta antanut Team Yellille edes vähän enemmän ruutuaikaa ja ehkä voinut samalla laajentaa heidänkin taustaansa ja loreaan. He olisivat myös voineet auttaa pelaajaa enemmän pelin lopussa Rosea vastaan, mikä olisi ollut mielenkiintoista. Siinä olisi mun mielestä tosi paljon potentiaalia, jos pahisryhmästä muuttuisikin pelaajan voimakas liittolainen. Tässä pelissä sitä kokeiltiin (ja vähän Sunissa/Moonissakin), mutta jälleen aihetta vain dipattiin kokonaisen upottamisen sijaan, niin että koko homma jäi tosi vaisuksi. Tuleeko teillekin muuten nälkä kun puhun dippaamisesta? :D Ehkä mun pitäisi laajentaa mun sanavarastoa...

Team Yellin sijaan pelin todellinen pahis olikin tottakai Rose, minkä kaikki arvasivat jo ennen kuin pelit edes ilmestyivät. Rosessa oli potentiaalia hyväksi pahikseksi, mutta loppujen lopuksi hänen hahmonsa on mielestäni aika tylsä ja huonosti hyödynnetty. Tykkäsin tavallaan siitä, ettei Rose periaatteessa ollut varsinaisesti paha, mutta toisaalta taas olisin varmaan pitänyt hänestä paljon enemmän, jos hän olisi ollut sellainen. Olen aina valittanut, että miksi Pokémon-peleissä 10-vuotiaan lapsen täytyy aina ratkaista kaikki ongelmat, kuten maailmanpelastus tai muu vastaava :D mutta tässä pelissä kerrankin aikuiset halusivat koko ajan hoitaa kaiken ja saada mut vain keskittymään saliotteluihin. Oli kivaa että mä sain mitä olen aina halunnut, mutta sitten taas tämän takia kaikki potentiaalinen Roseen liittyvä pahishomma jäi pois. Joten ehkä se on sittenkin hyvä asia, että lapset joutuvat hoitamaan aina kaiken. :D En ole vihannut mitään kohtaa Shieldissä tai missään Pokémon-pelissä niin paljon kuin sitä, missä pelaaja ja Hop joutuvat etsimään Roselle työskentelevää liigahenkilöä ympäri Wyndonia keskellä finaaleja "pelastaakseensa" Leonin, jolla ei ole edes mitään hätää. Koko kohtaus on vain niin ärsyttävä ja turha, etten kestä. :'D Lisäksi noustuamme Rose Towerin huipulle, meidän kuuluisi olla Rosen ja Leonin keskustelussa Leonin puolella, vaikka heidän keskustelunsa peilaa tosimaailmaa nykypäivänä.

Leonin mukaan on turha huolestua jostain tuhannen vuoden päästä tapahtuvasta ongelmasta, kun taas Rose sanoo että tuleva energiapula pitää estää välittömästi. Vähän niin kuin tosimaailman ihmisten pitäisi alkaa toimia ilmastokriisin hyväksi nyt eikä myöhemmin, jotta tuhannen vuoden päästä ihmisillä on vielä paikka elää. Mä voisin hyvin puskea Pokémonliigan finaalia muutamalla päivällä eteenpäin, jos jollain olisi sen sijaan mahdollisesti ratkaisu pelastaa kuoleva maapallo. No mutta, tämä aihe ei ehkä kuulu tähän postaukseen, mutta halusin vain mainita sen, koska olen nähnyt ihmisten puhuvan tästä.

Joka tapauksessa koko Leonin pelastaminen ja Rose Tower olivat pelissä tosi outo kohta, enkä tykännyt siitä yhtään. Tosin sen hissimusiikki oli aika mahtava. :D Jos Rose olisi todellinen pahis, tässä kohdassa olisi voinut olla toinen pahistukikohta, josta pelaaja joutuu puskemaan Hopin kanssa läpi. Pelkkä hissillä ylösmeno oli ihan ok, mutta todellinen tukikohta olisi ollut musta kivempi. Tai jos tähän kohtaan ei olisi tullut pahistukikohtaa, niin sitten Hammerlocken saliin ennen Rosen kanssa ottelua. Sekin tuntui tosi antikliimaksiselta, kun pelin huippukohdassa ei tehty muuta kuin oteltu Rosen ja Eternatuksen kanssa. Ymmärrän ettei tällaista pahispaikkaa tehty sen takia, että Rose ei nimenomaan ollut varsinaisesti paha, mutta olisi Rose Towerissa silti voinut olla mun mielestä enemmän vartijoita ja pidempi kapuaminen huipulle asti. Ehkä kerroksien välissä oltaisi voitu pysähtyä johonkin toimistoihin etsimään hissiavaimia tai jotain vastaavaa ja Hopin kanssa oltaisi voitu otella aina vaan hississä. Ja sen liigahenkilön etsimisen Wyndonissa olisi voinut erinomaisesti jättää kokonaan pois koska ääääähhhh se oli tylsää. :D Yhteenvetona pahiksista siis se, että Team Yell ja Rose olivat molemmat mielestäni epäonnistuneita ja voitu toteuttaa paljon paremmin. Tai jos pelistä jättetään pahikset tällä tavalla pois, siinä pitää olla jotain muuta isoa korvaavaa.

Pokémonliiga ja Eternatus

Onneksi kuitenkin pelin ykkösjuoni, eli saliotteluiden voittaminen ja Pokémonliiga, olivat sen sijaan tooooodella onnistuneita! Puhuin jo aiemmin toisessa postauksessa miten paljon tykkäsin pelin ensimmäisestä salista, siellä olevasta musiikista ja tunnelmasta, ja nyt läpäistyäni pelin voin sanoa, että salien taso pysyi yhtä mahtavana koko pelin ajan! Nautin jokaisessa salissa ottelemisesta, varsinkin Raihanin salista, joka oli tuplaottelusali. Sellaista ei ole tainnut olla kuin kerran aikaisemmin? Galarin salimusiikki on ehdottomasti yksi lempikappaleitani Pokémon-pelien salimusiikeista, ja vaikka Dynamaxaus ei ollut mitään maailman kivointa tai ihmeellistä, se ei mitenkään pilannut otteluita. Tykkäsin myös kovasti siitä, ettei pelissä ollut Elite Fouria, vaan Pokémonliigassa oteltiin rivalien ja salipäälliköiden kanssa. Ainoa miinus on se, että toivoin liigan olevan huomattavasti vaikeampi ja pidempi, mutta sellaista on kai nykyään turha odottaa. Marnien ja Hopin kanssa olisi ollut paljon kivempi otella, jos he olisivat olleet oikeasti vaikeita voittaa.

Vaikka pelin juoni olikin huonoimmasta päästä, tykkäsin legendaaristen Pokémonien roolista siinä tosi paljon. Kohta jossa pelaaja ja Hop nousevat Hammerlocken tornin huipulle kohtaamaan Rosen vapauttaman Eternatuksen, on yksi lempikohtiani kaikista Pokémon-peleistä! Koko se hetki, jossa Zacian ja Zamazenta ilmestyvät auttamaan ottelemaan Eternatusta vastaan sai mut ihan kananlihalle! Vaikkakin kliseistä, tykkäsin että mä ja Hop oltiin tämän sukupolven sankarit, jotka taistelivat legendaaristen koirien rinnalla. En osannut jostain syystä yhtään odottaa, että ottelu olisi Raid Battle legendaaristen Pokémonien avustamana, joten olin ihan ällikällä lyöty kun niin tapahtui. Siinä oli vaan mun mielestä jotain superkivaa ja ihmeellistä. :D Varsinkin kun kohtauksessa oli ihan mielettömän hyvä musiikki! Harmi vaan että tähän kohtaan oli tosiaan niin lattea nousu, että koko kohtaus tuntui jotenkin liian yhtäkkiseltä. Jos Eternatuksen luokse olisi pitänyt taistella pahisjoukkojen JA Rosen läpi, se olisi tuntunut vielä hienommalta. Kuitenkin, ihan paras kohta!

Yhteenveto

Mä voisin puhua tästä pelistä varmasti vielä paljon enemmänkin, mutta säästän teidät loputtomalta hölinältä. Siispä koitan saada tekstin nivottua nyt jonkinlaiseen lopulliseen nippuun. Pokémon Shield on kaukana täydellisestä, eikä se ole kauhean vakuuttava ensimmäisenä konsolille tulleena Pokémon-pelinä. Mutta juuri tämän takia mä haluan pysyä toiveikkaana. Jos vertaa 3DS:lle tullutta ensimmäistä Pokémonia X:ää ja Y:tä viimeisinä tulleisiin Ultra Suniin ja Mooniin, ero on melko suuri. Joten ehkä on toivoa, että Sword ja Shield olivat Game Freakin "harjoitus" konsolille ja seuraavissa peleissä on jo paljon enemmän hyvää. Tiedän että fanit ovat kyllästyneet kuulemaan "ehkä seuraava on parempi", mutta tällä hetkellä mä vetoan vielä siihen. Shieldissä oli paljon kiireessä tehdyn merkkejä: huonot yksinkertaiset animaatiot, pienet routet ja kaupungit, sekä keskeneräiseltä tuntuva juoni. Tästä huolimatta, mä nautin pelistä kovasti ja pelaan sitä vielä tänä päivänäkin Pokedexiäni täytellen. Ihmiset haluavat vihata Game Freakia ja haukkua näitä pelejä, mutta musta tuntuu että niille ollaan myös välillä ihan liian epäreiluja. Pelit tuomitaan sen mukaan mitä niiden olisi pitänyt olla, eikä sen mukaan mitä ne ovat. Olen silti samaa mieltä, että Pokémonilla menee huonommin ja heidän täytyy tehdä jotain muuttaakseen mainettaan, mutta tällä hetkellä mä olen vielä heidän puolella. Mun mielestä tulevat DLC:t ovat merkki siitä, että Game Freak haluaa antaa aikaa itselleen ja seuraavalle pelille, mutta onko todella näin ja kääntyykö Pokémonin maine vielä takaisin positiivisempaan? Sen vain aika näyttää. Tai no, ehkä Dialga tietää.

Joka tapauksessa tykkäsin Shieldissä Galarista regionina, uusista Pokémoneista, mahtavasta musiikista, kivoista rivaleista ja hyvintoteutetuista saleista, vaikka juoni, pahikset ja Pokémonien surullisenkuuluisat animaatiot latistivatkin kokemusta jonkin verran. Mulla oli hauskaa pelin parissa, ja se on mulle Pokémonissa kaikkein tärkeintä.

Tässä vielä millainen tiimi mulla oli pelin loppuessa (pahottelen maailman surkeimmasta laadusta):

Klikatkaa suuremmaksi jos ei näy!